Oloni tänään on kylmä. Yritän poistaa sitä lämmittämällä takkaa jo lahoinneilla puilla. Puut rapsivat ja räpsivät muuttuessaan kekäleiksi. Niiden elämän viimeinen tarkoitus on tuoda minulle lämpö. Tai näiden ainakin, joita ahnaalle tulelle nyt syötän saadakseni lämmön sisälleni.

 

Istun pöydän ääressä ja mietin, onko sanoilla minulle elämä? Kirjoitan mitä kirjoitan mutta kiinnostaako se ketään? Olenko sanoillani sukkela vai osaanko kirjoittaa vain mustia aiheita? Saamaan ihmiset ahdistumaan ja pelkäämään tekstieni avaamista. Sukkelat tarinat viehättävät minua, mutta eivät synny omista sormistani. Ahmin kuitenkin mielummin kirjoja, joiden taustavärinä on tummuus.

 

On hankala kirjoittaa silloin kun hiljaisuutta ei ole hetkeäkään. Olla luova ja kyetä sanoittamaan ajatuksia. Toinen tupisee itsekseen, osin minulle. Joskus jotkut sanat voisi vain pitää sisällään. Kun ei kiinnosta. Minua. Ei nyt. Voin keskittyä moneen asiaan yhtä aikaa, mutta kirjoittaminen vaatii hiljaisuutta. Lukeminen kestää taustamelun, jos aihe ei vaadi ulkoa oppimista.

 

Olla läsnä alati. Se on raskasta. Raskainta. Silloin kun haluaisi olla läsnä vain itselleen. Kirjoittaa sanoja, mutta ei kuunnella niitä. Kirjoittaa tekstejä tai runoja, jotain missä haluaa vain itse olla läsnä. Silloin hiljaisuus on kauneinta taustamusiikkia mitä vain voi olla. Ehkä tietokoneen hurina on juuri sallittu melu tai näppäimistön lentävä napsutus. Mutta ääneen lausutut sanat voivat viedä seuraavat historian suurimmat ajatukset hukkaan, jos ne tulevat väärällä hetkellä tai väärästä aiheesta.

 

Luin juuri Pauliina Vanhatalon kirjan Keskivaikea vuosi. Samaistuin niin moneen kohtaan, vaikka masentuneeksi minua ei kukaan tällä hetkellä voi sanoa. Itse tunnistan edelleen masennuksen merkkejä minussa, mutta ehkä ne ovat vain osa luonnettani. Introvertti vanhempi minussa löytää niin suurta yhteenymmärrystä, vaikka toisaalta sosiaalisen luonteeni vuoksi olen myös hyvin erilainen äiti. Introverttius minussa näkyy ehkä eniten silloin, kun masennusluonteenpiirteenikin saavat vallan. Myös luovuus ja nämä asiat kulkevat käsi kädessä. Sosiaalisina päivinä en kykene kirjoittamaan enkä edes pysähtymään.

 

Minulla ei kuitenkaan enää ole tarvetta diagnosoida itseäni tai saada omalle minulle muiden keksimiä määritelmiä. Muutama vuosi sitten tajusin, että olen juuri tälläinen ja minua ei ole toista. Jos en kelpaa tälläisena naisena, äitinä, työntekijänä, ystävänä tai koiran omistajana, niin se ei ole minulta pois. En jaksa enää odottaa jatkuvaa hyväksyntää tai ymmärrystä. Ainoastaan kirjoittajaminä hakee varmasti hyväksyntää vielä pitkään, mutta toisaalta siihen olen nyt pitkästä aikaa uskaltanut tutustua uudelleen.

 

Mutta miksi aloin kirjoittamaan tätä blogia? Ehkä päiväkirjaksi itselleni tai keinoksi pakottaa sanoja ulos itsestäni muuallekin kuin tallennettavaksi kansioihin. Ehkä jonain päivänä saisin kirjoitettua parempia tekstejä, kun hakkaan aikani tätä näppäimistöä ja tutustun taas sanoihin sekä antaudun niiden valtaan. Uskaltautuisin kirjoittamaan muutakin kuin kirjoittamisen vaikeudesta.

 

Ehkäpä tämä ei ole ensimmäinen ja viimeinen teksti.